Työnhaku työttömänä on melkoista positiivisuudesta negatiivisuuteen kipuilua. Hurjaakin hurjempi vuoristorata oikeastaan. Jotkut työllistyvät nopeasti, mutta monilla siihen menee aikaa. Mitä kauemmin siihen menee, sitä varmemmin mieliala laskee pysyvästi matalalle. Työnhaku voi olla kilpailun ja vertailun alla olemisen tuskaa, latistavaa, lannistavaa, oman arvon vievää. Kun omalle osaamiselle ei saa positiivista tai mitään vastakaikua, negatiivisuus valtaa olotilan hyvin nopeasti.
Pienet onnistumiset kannustaa jatkamaan. Yleensä mieliala lähtee nousemaan, kun on mielestään todella hyvä tarjottuihin työpaikkoihin. Toihan on just mun paikka! Mulla olisi tätä osaamista ja mua kiinnostaa just nuo jutut. Työhakemus matkaan ja peukut pystyyn. Sitten alkaakin ahdistaa, että olenko riittävä, kelpaanko. Ehkä minun kannattaisi soittaa perään. Mitähän minä kysyisin? Olenko tyrkky, jos soitan? Mitä jos olen ainoa, joka ei soita? Millaista ihmistä ne mahtaa hakea? Mä olen tosi hyvä tyyppi, tuun kaikkien kanssa toimeen. Teen mielelläni yksinkin töitä. Olen positiivinen ja ystävällinen. Rekrytoiva esimies on samalta kylältä kotoisin kuin minä. Isosiskon luokkakaverin vanhin sisko. Kannattaakohan sitä mainostaa, että tässä ollaan melkein ystäviä? Ei se edes tiedä kuka mä olen, mutta voihan siitä jotain hyötyä olla.
Huh, vähemmästäkin pyörityksestä sitä väsyy. Tavallisesti työnhaku on sitä, että yrität kaikkesi, jotta sopisit avoimen työpaikan tarpeisiin ja toiveisiin. Laitat hakemuksia, viilaat niitä yritykseen/yhteisöön sopivaksi, taivutat itseäsi eri toiveiden mukaisesti. Kyllä mä voin olla tuotakin, jos vaan saan tän työn. Kunhan mun ei tarvii olla enää yhteiskunnan ulkopuolella, aloittaa alusta ja pettyä aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Kaiken tämän jälkeen et ehkä enää tiedä, mitä osaat tai osaatko ylipäätään mitään. Pohdit, miksi aina joku muu on parempi kuin minä. Mitä niillä muilla on, mitä mulla ei ole? Miksi mä en kelpaa? Kyllähän mä kelpaan ja riitän! Riitänhän? Herää kysymys, kuka minut määrittää, onko se joku muu kuin minä? Minuus katoaa, kun repii itseään moneen suuntaan.
Olin kokenut työnhaun kolhut jo muutaman kerran aiemmin, kun jäin pätkätyöurallani jälleen kerran työttömäksi v. 2016 39-vuotiaana. Odotin silloin kuopustani, joten sain hengähtää hetken työnhausta. Päätin jo työttömäksi jäädessäni, että sitten kun aika koittaa, tulen toimimaan työnhaussa eri tavalla kuin ennen. Se oli aina ollut tuota samaa tuskaa ja vaikka lopulta aina työllistyin, koin, että otin vastaan tarjotun työn työttömyyttä paetakseni. Halusin muuta. Vaikka en tiennyt mitä se oli, en ainakaan halunnut samaa, mitä olin saanut ennen.
Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia.
Albert Einstein
Päätin mennä kohti pelkojani. Pahinta, mitä tiesin, oli kylmäsoitot työnantajille. En voinut käsittää, miten kukaan uskaltaa soittaa ja tarjota itseään töihin. Olin käynyt Jari Sarasvuon verkkokurssin PVTT pariinkin otteeseen ja sen opeista ammensin voimaa. Tiesin, että jos joku on tehnyt niin, se on minullekin mahdollista. Joku ihminen toimii noin ja minäkin olen ihminen. Lähdin selvittämään, mikä minussa estää minua toimimasta samalla tavalla kuin jotkut toiset pystyy toimimaan. Kohtasin auktoriteettipelon, sosiaalisten tilanteiden pelon, hylätyksi tulemisen pelon, riittämättömyyden ja huonommuuden häpeän, you name it. Sukelsin syvään päätyyn ja harjoittelin ihmisten kohtaamista silmiin katsomisesta alkaen. Näistä kokemuksista voit lukea aiemmassa blogissani.
Vuoden työttömyysaikana liityin Piilo-osaajiin, jossa pääsin toimimaan (ja toimin edelleen) vapaaehtoistyössä muiden työnhakijoiden hyväksi. En syrjäytynyt missään vaiheessa vaan pidin itseni aktiivisena yhteisön asioita eteenpäin vieden. Opettelin tunnistamaan osaamistani niin Piilo-osaajien kuin erilaisten kurssien avustuksella. Kun olin kerännyt rohkeutta tarpeeksi, uskalsin lähteä tekemään uusia asioita. Ryhdyin taloyhtiön puheenjohtajaksi. Perustin oman vertaistukiryhmän TreStartissa. Osallistuin siellä myös erilaisiin haastepajoihin. Tuotin Tampereella Piilo-osaajien Unelmien työnhakupäivä-tapahtuman. Harjoittelin tuntemattomien ihmisten kanssa toimimista. Juttelin omasta osaamisesta ja työnhaun tavoitteista kaikkien vähänkin asiasta kiinnostuneiden kanssa. Opettelin puhumaan itsestäni, osaamisestani ja toiveista työpaikan suhteen. Ihmiset suhtautuivat todella positiivisesti minuun ja olivat kiinnostuneita – epäilyksistäni huolimatta. Soitin lopulta myös sen kylmäsoiton entisen työnantajani toimitusjohtajalle. Uskoin nimittäin vahvasti, että en tule saamaan töitä ennen kuin teen sen ja pidin sen kirkkaana mielessä. Vaikka työpaikka ei irronnutkaan puhelun jälkeen entisestä työpaikastani, sain kaksikin työtarjousta pari viikkoa myöhemmin. Onnistuin nostamaan tasoani asiantuntijatehtävistä keskijohtoon IT-palvelupäälliköksi. Se oli minulle iso loikka.
Näen oman onnistumiseni avaimet siinä, että minulla oli tarve itsenäistyä ja ottaa vastuu omasta elämästä. Tiesin, että se ei tulisi helpolla, joten asennoiduin kohtaamaan haasteet avoimuudella ja armollisuudella. Pidin itseni aktiivisena enkä juurikaan hakenut avoimia paikkoja. Mieliala pysyi pääosin korkealla pieniä notkahduksia lukuunottamatta. Luotin siihen, että saan sellaisen työn, jota tarvitsen. Luotin siihen, että näkemäni vaiva tullaan jossain muodossa jossain vaiheessa palkitsemaan. Ympärilläni kävi hyvä vire ja löysin uusia kontakteja. Uskoin itseeni ja mahdollisuuksiini. Määritin itse itseni ja sen millaista työtä haluan tehdä, ja pidin ne keihäänkärkenäni.
Ehkä lienee sanomattakin selvää, että työnhaun lisäksi elämäni kohentui myös muilla elämän alueilla. Pienet ja isot ärsytyksen aiheet kutistuivat ja aloin suhtautua asioihin uudella tavalla. Vaikka silloinen parisuhde päättyi eroon, selvisin siitäkin suhteellisen vähin vammoin. Työnhakuaika oli minulle mahdollisuus opetella uudenlaista elämää. Vastuun kantoa.
Näkyväksi tuleminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista myös sinulle. Pelkojen kohtaaminen tuottaa hetkellisesti fyysistä tuskaa, mutta siitäkin selviää. Töitä voi hakea muullakin tavoin kuin avoimien työpaikkojen hakien ja itseään muottiin sovittaen. Onnistut saamaan todennäköisemmin juuri sellaisen työn kuin sinä haluat (tarvitset). Jos tietäisit, että onnistut varmasti, lähtisitkö tekemään asioita toisin? Takuuta ei voi kukaan antaa, mutta toisin tehden saat ainakin eri lopputuloksen kuin aiemmin. Se ei välttämättä ole sitä, mitä olet lähtenyt hakemaan (nopeasti uusi työ), mutta ainakin opit paljon uutta. Itse koen, että työnhakuaikana opitut uudet taidot ihmisten kohtaamiseen ovat olleet avainasemassa siinä, että olen onnistunut uudessa työssäni. Uskon, että kaikki se, mitä tein ja opettelin työttömänä ollessani, oli minulle valmennus nykyiseen työhöni. Olen tarvinnut paljon verkostoitumistaitojani ja uskallusta kohdata oma keskeneräisyys muiden silmissä. Tähän en olisi pystynyt eikä varmaan olisi tilaisuuttakaan tullut, jos en olisi haastanut itseäni vailla takeita onnistumisesta. Uskallan väittää, että pelkoja kohtaamalla löytää itsestään uusia voimavaroja ja ominaisuuksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.