Olen viime vuosina opetellut pois ainoasta oikeasta tavasta olla ja elää. Ainoasta oikeasta tavasta ajatella ja ainoasta oikeasta tavasta tehdä asioita. Opettelen pois ajatuksesta, että minun tapani on kiveen hakattu ainoa mahdollisuus. Varsinkin kun en ole aina ihan varma, mistä tapani on edes tullut. Kuka sen on minuun istuttanut ja miksi toimin niin kuin toimin. Olen opetellut ja opettelen edelleen sietämään erilaisia tapoja ja mielipiteitä. Erityisesti tällä hetkellä opettelen sietämään sitä, että annan rakkaani tehdä ruokaa omalla tavallaan.
Kaikki, jotka ovat joskus tehneet ruokaa minun kanssani, tietävät millainen keittiönatsi olen. Sellainen, jonka mielestä hermoromahdus on ihan oikeutettua, jos paprikat on viipaloitu väärin päin. Fajitaksissa paprikoiden nyt vain kuuluu olla pystypäin viipaloitu ja leivän päälle toisinpäin – leveyssuunnassa viipaloituja rinkuloita. Tai sipuli pitää silputa juuri oikealla tekniikalla ja porkkanat pilkkoa juuri oikean pituisiksi. Voisi ehkä sanoa, että minulla on paljon pään sisäisiä sääntöjä, kuinka joku asia kuuluu tehdä. Ja se on ainoa oikea tapa.
Olen huomannut, että keittiö on minulle aika yksinäinen paikka. Suurimman osan ajasta se on nautinnollista. Ruuanlaitto on ihanaa, kun sen saa hoitaa ihan yksin. Siinä on vain yksi huono puoli. Ruuanlaitto on ihan perseestä, kun sen joutuu hoitamaan ihan yksin. Olenkin alkanut tarkastella tarvettani hoitaa asiat vain minun tavallani. Mistä se kumpuaa ja mitä sille voisi tehdä. Se kun ei johda yhteiseen hyvään.
Olemme keskustelleet rakkaani kanssa paljon siitä, että hän ei ole aiemmin juuri tehnyt ruokaa ja minä taas ajanut omalla käytökselläni muut pois keittiöstä säheltämästä. Olemme tehneet toisinaan ruokaa yhdessä, mutta todenneet, että minussa on vielä tarve määräillä miten jotain tehdään ja rakkaassani nousee silloin halu paeta paikalta. En osaa muotoilla asiaa niin, että se ei kuulosta siltä, että toinen tekee minun mielestäni väärin. Totuus on kuitenkin se, että sanon minä porkkanoiden kuorimisesta miten vain, lopputulos on se, että toivon hänen kuorivan ne minun tavallani. Ja kun saan itseni kiinni siitä, en voi kuin hämmästellä, mistä se tarve tehdä minun tavallani taas kumpusi. Miten onkin niin vaikea hyväksyä toisen tapaa tehdä. Olen kuitenkin päättäväinen sen suhteen, että haluan ehdottomasti opetella pois oman tapani näennäisestä paremmuudesta.
Kun tuen toisen tapaa tehdä asioita, hyväksyn hänen tapansa tehdä ja olla. Hyväksyn hänet. Vahvistan hänessä halua tehdä rohkeasti uusia asioita, kun en tyrmää hänen tapaansa toimia. En yritä neuvoa minun tapaani, vaan opettelen pitämään suuni kiinni. Annan hänelle lempeästi tilaa opetella asioita, jotka minä osaan jo omalla tavallani. En piikittele rakastani, vaikka hän ei osaisi jotain minun mielestäni maailman yksinkertaisinta asiaa. Haluan opetella olemaan utelias toisen tapaa kohtaan. Voin oppia itsekin jotain uutta.
Osoitan rakkaalleni, että haluan luoda välillemme turvaa. Kasvatan rakastavalla käytöksellä rakkaani luottamusta siihen, että hän kelpaa juuri sellaisena kuin on. Että hän riittää juuri sellaisena kuin on. Että hyväksyn hänet juuri sellaisena kuin on. Ja rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on. Juuri nuo monet pienet hetket arjessa vaikuttavat turvallisuuden tunteeseen. Turvassa ollessamme hempeät hetket syntyvät kuin itsestään ja vaikeat hetket uskallamme selvittää puhumalla.