Tekeminen sakkaa, ei saa aikaiseksi. Tehtävien lykkääminen toistuu päivittäin erilaisten töiden kohdalla. Alkaa ahdistaa tarttua joihin tehtäviin. Keskittyminen hajoaa ja alat lopulta tehdä jotain ihan muuta kuin sinun pitäisi. Sijaistoiminnot ottavat vallan. Kuulostaako tutulta? Tervetuloa minun arkeeni.
Tuskailin taannoin puhelimessa ystävälleni, etten saa mitään aikaiseksi. Olimme juuri viettäneet hauskan ja rentouttavan kaupunkiviikonlopun yhdessä. Pursuilimme hyvää energiaa, mahtavia ideoita ja tulevaisuus näytti selvältä. Näinhän tämä elämä menee. Miksi olemme turhaan rajoittaneet itseämme ja estäneet itse itseämme tekemästä sitä, mitä haluamme? Enää emme suostu siihen, vaan ryhdymme toimeen. Kyllä! Seuraavana päivänä totuus oli toinen. Somen selailu vei voiton siltä, että olisin tehnyt jotain edistääkseni tavoitteitani. Loppujen lopuksi päädyin vielä sättimään itseäni siitä, että käytin aikani niin huonosti. Ei ollut ensimmäinen kerta eikä tainnut olla viimeinenkään.
Ystäväni soitti minulle huonolla hetkelläni. Kiitos universumi! Hän halusi kiittää menneestä viikonlopusta ja pursuili iloista energiaansa. Minä tunnustin hänelle, että mulla ei mene ihan niin kuin suunniteltiin. Prokrastinaatio oli tullut kylään. Ystäväni suositteli, että lukisin New York Timesista artikkelin prokrastinaatiosta. Että sieltä saisin uuden näkökulman aiheeseen. Prokrastinaatio ei ole kiinni itsekontrollista eikä se ole laiskuutta. Vilkaisin artikkelia nopeasti ja vaikutuin jo ensisilmäyksellä. Tähän tarttuisin myöhemmin. Oloni koheni vähän jo sillä, että tunnustin syntini ystävälleni. Halusin kuitenkin selättää saamattomuuteni, sillä tiesin että sen kanssa taistelisin muuten vielä monta kertaa.
Seppo – sisäinen kriitikkoni – on sitä mieltä, että menestyvät ihmiset käyttävät aikansa hyödyksi koko ajan. He eivät prokrastinoi. Ovatko he niin rutinoituneita ja rautaisia mielen ja tunteiden täydellisiä hallitsijoita, että he saavat heti aikaisksi kaiken täydellisessä järjestyksessä? Vitkasteleeko Jari Sarasvuo tai tunteiden moniottelija Camilla Tuominen? Tai Mika Poutala? Siinä on niin särmä kaveri, ettei hän ainakaan sorru vitkasteluun. Seppo tarjoilee minulle paljon ihmisiä, tiputtelee nimiä, jotka tekevät asiat paremmin kuin minä. Enemmän ja tehokkaammin. Saavat aikaiseksi. Minä olen Sepon mielestä ihan turhake.
Onko prokrastinaatio universaali ihmisyyden ilmiö? Kaikki tekevät niin? Pystyykö ihminen edes selättämään sitä? Minua lohduttaisi kovastikin, jos menestyjätkin kärsivät tästä. Seppo ainakin saisi jauhot suuhunsa ja minä pystyisin olemaan itselleni myötätuntoisempi. Tätä kirjoittaessani ymmärrän, että olen ollut itselleni melko ankara. NY Timesin artikkelinkin mukaan itsemyötätunto on avain prokrastinaation selättämiseen.
Prokrastinaatiossa on siis kyse vetkuttelusta, toimeen tarttumisen siirtämisestä. Se saa aikaan ahdistusta, sillä ainakin minun sisäinen kriitikkoni on erittäin valveutunut niinä hetkinä kun saan itseni kiinni siitä, että päivä on valunut johonkin toisarvoiseen. Saamaton! Taas meni päivä Punaiselle Ristille! Laiskaksi hän minua harvoin syyttää, sillä olen hyvin aktiivinen, tarmo vain suuntautuu ”vääriin” asioihin. Suuntaan tarmoni sellaisiin asioihin, jotka ovat minulle tuttuja, helppoja ja selkeitä, kuten ystävien kanssa hengailu somessa tai livenä. Unelmien äärellä oleminen ja tavoitteiden eteen tekeminen taas tarkoittaa yleensä uuden tekemistä. Aloitetaan jotain uutta eikä oikein tiedetä miten toimia. Tai luomisen tuska hiipii kuvioihin. Kirjoittaminen tarkoittaa isosti näkyväksi tulemista. Kaikki voivat nähdä minun tekstini. Hyväksytäänkö se?
Mielelle on palkitsevaa lykätä tehtävää. Mielihyvä on välitön, mutta niin kovin lyhytaikainen. Tehtävän lykkääminen palkitsee, sillä se saa meidät unohtamaan epämukavat tunteet, joita tehtävän tekeminen meissä laukaisee. Ihminen on taipuvainen tarttumaan pieneen hetkelliseen helpotukseen ja unohtamaan pitkälle suuntaavat tavoitteet. Aivomme toimivat niin, jos toimintamekanismiin ei tietoisesti vaikuta. Hauskaksi tämän tekee se, että tiedostan tämän kaiken, mutta silti menen siihen ansaan.
Avain vetkutteluun on siinä, että löydämme palkintomme jostain muualta. Niitä voi etsiä sisäisestä työskentelystä tai luoda jonkinlaisen palkkiojärjestelmän. Aloitan nyt taistelun prokrastinaatiota vastaan. En ainakaan hukkaa aikaani aivottomaan tekemiseen silloin, kun haluan ottaa askeleita kohti unelmia.
Arvotyöskentelystä voi löytää apuja vitkastelun lopettamiseen. Kun sitoo tekemiset ja tavoitteet omiin arvoihin ja alistaa epämiellyttävät tunteet omille arvoille, saa sisäistä voimaa tekemiseen. Minulle vapaus on tärkeä arvo. Jotta voin jatkaa valitsemallani vapauden tiellä, minä valitsen kirjoittaa ja tehdä tarvittavat asiat, jotta tavoitteeni toteutuvat. Vapauteni mahdollistuu, kun löydän työn, joka vastaa arvojani ja unelmiani.
En jätä kaikkea sisäisen työskentelyn varaan. Otin myös kaksi työkalua käyttööni. Viritin itselleni Bullet Journalin – tuttavallisesti bujon – vauhdittamaan tekemistäni. Lisäksi laitoin jääkaapin oveen palkintotarra-systeemin. Saan aina perhostarran kun olen onnistuneesti tarttunut toimeen, vaikka häiriötekijät meinaavat viedä huomioni. Kunhan saan tämän tekstin julkaistua, saan käydä laittamassa itselleni tarran. Valitsen tällä kertaa keltaisen perhosen. Ihanaa päivää sinulle!
Hei, prokrastinaatio on hyvin inhimillistä ja useimmille tuttua. Se voi kuitenkin viitata myös ADHD:hen. Jos tällainen mahdollisuus on olemassa, kannattaa ottaa asiasta selvää.
Kyllä! Olenkin pohtinut sitä viime aikoina, että voisiko minulla olla ADHD tai ADD. Kiitos kommentistasi!
Kiitos Virpi vertaistuesta! Täällä kanssavetkuttelija. Pojallani epäiltiin ADHD:tä, minkä vuoksi tutkin myös aikuisiän ADHD/ADD:tä. Olennaista siinä on, että piirteet ovat olleet jo lapsuudessa. Kannattaa jutella vanhempien kanssa, tuliko koulusta viestiä, että et saanut mitään aikaiseksi.
Itselläni on ollut jo pienestä pitäen kirjoittamisen kanssa tämä ongelma. Ala-asteella en pystynyt lopettamaan ainetta, vaan kirjoitin ja kirjoitin sitä koko vihon ja varmaan seuraavaakin puoliväliin. Lukiossa en ikinä saanut aloitettua aineita tunnilla ja palautin ne aina monta viikkoa myöhässä. Aikuisena siirrän juuri mainitsemiasi uusia asioita ja erityisesti niitä, jotka ovat äärimmäisen tärkeitä minulle. Uskon, että se liittyy osaltaan perfektionismiini.
Aina pitää muistuttaa itselleni, että valmiin pahin vihollinen on täydellisyys 😀
Terkuin Kaisa
Ilo olla vertaistukena.🙈😅 En kyllä muista lapsena olleeni ”saamaton” ainakaan läksyjen suhteen. Muistan, että tein esim. matikan kirjaa monta sivua etukäteen, kun kerran osasin. Mutta tänään taas vierähti iltapäivällä hupsistavaan tunti instagramissa enkä sitten oikein saanut mistään kiinni. Mun täytyy varmaan laittaa itselleni ruutuaika. 😂 Uusien asioiden kohdalla tosiaan nousee epäonnistumisen pelko esiin. Yritän hokea itselleni että tehty on parempi kuin hyvä. Vähän sama kuin tuo täydellinen on valmiin pahin vihollinen. 👌🏻