Havahduin kerran poikani koulun pihalla siihen, että minulla oli epämiellyttävä olo. Olin kävelemässä totuttuun tapaan koulun pihapiirissä olevaa päiväkotia kohti kuopusta hoitoon vieden. En ehtinyt kiinnittää tunteeseen heti sen enempää huomiota, mutta palatessani pihan läpi kotia kohti tunnistin saman tunteen ja päätin pysähtyä sen äärelle. Mitä minun aivoni havaitsivat ja mitä ne yrittävät kertoa minulle?
Lähistöllä oli poikajoukko, joka liikehti kovaäänisesti. Siinä ei ollut mitään epätavallista: poikajoukot voivat olla äänekkäitä ja riehakkaita. Poikajoukko kuitenkin aiheutti minussa levottomuuden tunteen. Kävellessäni tutkin tunnetta, joka minussa syntyi. Mistä tämä levottomuus syntyy? Poikajoukko tuntui minusta arvaamattomalta ja mietin onko tämä tunne pelkoa. Kyseenalaistin ensin ajatukseni. Miten aikuinen nainen voi pelätä arviolta 8-9 –vuotiaita poikia. Hyväksyin kuitenkin tunteeni. On ihan ok tuntea näin, vaikka järjellä ajateltuna aikuisen ei ole syytä tuntea pelkoa lasten lähellä. Mitä he voisivat minulle tehdä keskellä kirkasta aamua koulun pihalla?
Hetken päästä mieleeni tuli ajatus: mitä jos tämä ei olekaan aikuisen pelkoa vaan lapsen pelkoa? Mitä jos Virpi 8v. on kokenut jotain, mikä opetti kiertämään poikajoukot kaukaa? Ehkä Virpi 8v. on säikähtänyt poikien käytöstä ja tulkinnut poikajoukot arvaamattomiksi. Aloin miettiä, voiko tämä pelko vaikuttaa minun elämääni jotenkin. Mihin se vaikuttaa jos kavahdan kahdeksanvuotiaita poikia jatkossa? En toimi opettajana, mutta arvatenkin olisi katastrofi, jos pelkäisin oppilaitani. Luokan edessä en pystyisi toimimaan viisaasti vaan pelkoni ohjaisivat käytöstäni ja menettäisin tilanteen hallinnan. Vaikka en olekaan opettaja, olenhan minä kahden pojan äiti ja haluan heidän voivan olla ystäviensä kanssa myös meillä kotona. En halua antaa sille mahdollisuutta, että minun pelkoni olisi esteenä millekään sellaiselle. Joskus tulevaisuudessa voi joka tapauksessa tulla eteen sellainen tilanne, että olen poikajoukon edessä enkä siinä kohtaa voi opetella tuntemaan pelkoa. Tunne on oltava käsiteltynä.
Halusin päästä tunteesta eroon. Minun oli otettava tunne tosissani ja hyväksyttävä sen olemassaolo pohjamutia myöten. Tunnetta ei saisi katoamaan pois työntämällä vaan se seuraisi minua lopun ikääni. Kotiin päästyäni tein mielikuvaharjoituksen, jossa otin kahdeksanvuotiaan Virpin syliini ja validoin hänen tunteensa. Näin hänen pelkonsa ja annoin hänelle luvan kokea niin. Annoin hänelle turvallisen halauksen ja sanoin, että olet turvassa, sinulle ei tapahdu mitään pahaa.
Kun olin ensin tehnyt mielikuvaharjoituksen kotona rauhassa, pystyin toistamaan mielikuvaharjoituksen aina pelon tunteen noustessa eli kun lähestyin poikajoukkoa. Niitähän koulun pihalla riitti. Pian opin ennakoimaan tilannetta ja otin mielessäni kahdeksanvuotiasta Virpiä kädestä kiinni jo koulun portilla. Vein hänet turvallisesti poikajoukon ohi. Harjoittelusta on ollut jo apua. Koulun pihalla ei tunnu enää niin epämiellyttävältä poikajoukkoja kohdatessa.
Tulin myöhemmin ajatelleeksi, että olen varmaan aina tuntenut samaa levottomuutta poikajoukkojen lähistöllä. Jännä, miten yhtäkkiä jonain päivänä sitä onkin valmis tiedostamaan ja kohtaamaan epämiellyttävältä tuntuvan tunteen vaikka aiemmin se on jäänyt huomiotta. ✨ Elämä ✨