Syntyessäni olin tyhjä taulu. Äitini ja isäni huolenpito loi minuun turvan ja huomiotta jääminen turvattomuuden tunteita. Imin itseeni ympäristöstä tietoa, miten selviän hengissä. Seurasin ilmeitä ja eleitä, kuuntelin puheita. Peilasin jatkuvasti sitä, mitä oli sallittua ajatella tai miten oli sallittua ajatella, jotta tuli hyväksytyksi ja rakastetuksi. Otin muiden ajatuksia omikseni ja uskoin niihin. En kokenut tarvetta kyseenalaistaa niitä. Ne olivat minulle todellisuus.
Kun olin ala-asteella ja piti valita puolensa, minä menin aina enemmistöön. En uskaltanut olla siinä vähemmistössä, joka oli alttiina tulla jyrätyksi. Toimintaympäristö koulussa oli sellainen, että jos joku uhkasi enemmistön ajattelutapaa tai olemusta, hänet vaiennettiin tavalla tai toisella. Yleisesti ottaen syrjimällä ja rajaamalla porukan ulkopuolelle. Minä pelkäsin kritisointia enemmän kuin mitään muuta. Halusin olla kuten muutkin. Kuulua joukkoon. Minä en todellakaan halunnut olla siinä joukossa, joka jää ulkopuolelle.
Sama turvattomuus seurasi minua myös aikuisuuteen. En uskaltanut näkyä. Astua joukon ulkopuolelle. Jossain vaiheessa en pitänyt itseäni minään. Pidin muita pätevämpinä ja parempina. Mielenkiintoisempina kuin minä. Olin jumissa. Palvoin heitä, jotka olivat varmempia kuin minä. Vertailin itseäni muihin jatkuvasti ja koin huonommuutta. En ymmärtänyt että kaikki “ne muut” ajattelevat samalla tavalla. Syvällä sisimmässäni tunsin itseni kuitenkin erityiseksi. Jokin pieni ääni sisälläni sanoi, että sinusta on enempään.
Elämäni yksi merkittävimmistä hetkistä tähän asti on ollut se, kun tulin tietoiseksi siitä, että en ole yhtä kuin ajatukseni tai että ajatukseni eivät ole välttämättä totta. En voinut käsittää, että olin elänyt yli 36 vuotta ilman tätä ymmärrystä. Silmäni avautuivat näkemään oman elämäni ja oman osuuteni siinä. Oman vastuuni. Aloin imeä itseeni tietoa ihmismielestä, ajattelusta, henkisyydestä, hyveistä, rakkaudesta, elämästä, kuolemasta. Minulle alkoi valjeta, millaiset voimat päämme sisällä liikkuu. Halusin vimmaisesti selvittää, miten niitä pääsee ohjaamaan.
Minä opettelin kyseenalaistamaan omat ajatukseni. Kenen ajatuksia ovat nämä ajatukset, joita päässäni pyörii? Estävätkö vai tukevatko ne kaipaamaani muutosta elämässäni? Mistä löydän minun elämääni tukevia ajatuksia? Kyseenalaistin myös omat valintani. Mitkä valinnat olivat tuoneet minut sinne, missä sillä hetkellä olin? Mikä ohjasi valintojani? Olinko se minä, joka teki valinnat elämässäni vai joku muu? Oliko minulla vastuu vai oliko se jollakin muulla? Syytinkö elämäni kolhuista jotain epämääräisiä tahoja tai puolisoa tai vanhempiani? Oliko yhteiskunta tehnyt vääryyttä minua kohtaan, josta en päässyt yli? Oliko minun kirjoittamistani arvostellut opettaja oikeassa? Olivatko ne kymmenet minut torjunneet työnantajat oikeassa vai väärässä?
Vuosien työskentely omien ajatusteni ja henkisen kasvun parissa on opettanut minulle paljon. Olen oppinut tarkastelemaan kriittisesti kaikkea mitä ajattelen ja myös sitä, mitä minulle kerrotaan. Olen oppinut, että elämä koostuu paradokseista. Olen oppinut, että elämä ei ole mustavalkoinen joko-tai vaan harmaa sekä-että. Olen oppinut, että kaikki ihmiset ovat erityisiä ja samanaikaisesti kukaan ei ole sen erityisempi kuin toinen. Olen oppinut, että jos haluaa saada jotain erityistä aikaan elämänsä aikana, on tehtävä asioita toisin kuin ennen. Toisin kuin muut.
Olen antanut itseni ymmärtää, että vain murto-osa ihmisistä uskaltaa tehdä asioita toisin, vaikka kaikilla on siihen mahdollisuus. Tutkia asioita, joihin enemmistö ei paneutuisi. Kirjoittaa asioista, joista enemmistö vaikenisi. Tehdä taidetta, jota enemmistö paheksuu. Näitä ihmisiä maailman historia kutsuu edelläkävijöiksi. He ovat uskaltautuneet vastustamaan yleistä näkemystä ja tuoneet omalla työllään esiin uusia totuuksia. Minua kiehtoo valtavasti mahdollisuus kuulua tuohon erityiseen ryhmään. Heillä on visionäärin lahjat. He näkevät johonkin toiseen todellisuuteen, johon minä en näe. Minulla on siitä vain aavistus.