Hei, olen Virpi ja olen älypuhelinisti. Jos otan puhelimen käteeni vaikkapa vain katsoakseni kelloa, olen pian kissavideoiden syövereissä. Vaikka minulla ei ole ollut ilmoitukset päällä Facebookissa tai Instagramissa, olen ehdollistanut itseni menemään niihin aina kun puhelin on kädessäni.
Havahduin älypuhelin-ongelmaani palattuani kotiin Valamosta, jossa vietin kuusi päivää ja yötä ilman puhelinta ja yhteyksiä ulkomaailmaan. Mieleni tyhjeni, kirkastui. Ehdin lukea, kirjoittaa, kävellä, fiilistellä, pohtia elämääni, käydä jumalanpalveluksissa kaksi kertaa päivässä, joogata, meditoida, tuijottaa ulos ikkunasta ja nukkua päiväunia. (Valamon hengellisestä annista voit lukea aiemmasta blogautuksestani.)
Avattuani jälleen puhelimen tein tietoisen valinnan, että en mene Facebookiin tai Instagramiin heti. Whatsapp oli kyllä heti käytössä, siellä oli paljon viestejä kuunneltavana ja luettavana. Kun arki koitti ja olin yksin kotona, huomasin että Facebookista pois pysyminen oli haastavaa. Minulle oli muodostunut automaatio siihen, että kun suljen whatsappin, avaan Facebookin. Onko tänne tullut jotain sillä aikaa kun olen lukenut tai kuunnellut viestejä? Ja jos olisin avannut Facebookin, olisin seuraavaksi avannut Instagramin ja sen jälkeen LinkedInin ja sitten olisin taas uudella kierroksella. Kyllä, välillä Whatsappiini tulee paljon viestejä ja joinain päivinä olen saattanut saada useita tunteja kulumaan tuossa luupissa. Välillä ehkä tehnyt jotain sinänsä hyödyllistä viestejä kuunnellen, kuten kotitöitä, mutta yhtä kaikki, se aika on pois siitä, mitä haluan kaikista eniten tehdä. Kirjoittaa. Kimuranttia tästä tietenkin tekee se, että kirjoittaminen on kaikessa ihanuudessaan myös haastavaa. Vaikka haluan sitä tehdä, se on pelottavaa. Kun kirjoitan, tulen näkyväksi omien ajatusteni ja näkemysteni kanssa.
Valamossa ollessani tein itseni kanssa sopimuksen, että vastedes rauhoitan erityisesti illat. Nukuin todella hyvin siellä ollessani, kun mieleni oli rauhallinen. Kunnioitan niin paljon hyvän unen tarvettani, että päätin olla katsomatta puhelinta enää seitsemän jälkeen. Tosin arkitotuus iski heti kasvoille ja jouduin neuvottelemaan itseni kanssa, että iltaisin kahdeksalta pistän puhelimen pois. Hoen itselleni, että siellä ei ole mitään niin tärkeää, etteikö se voisi odottaa aamuun tai aamupäivään. Sovimmekin yhdessä kumppanini kanssa, että yritetään onnistua siinä yhdessä. Hän saa muistuttaa minua lupauksestani. Yskähdellenhän tämä uuden ohjelmoinnin tekeminen on alkanut, mutta tiedostan, että niin käy aina uutta toimintatapaa opetellessa. Tärkeintä on olla luovuttamatta vaan yrittää joka ilta uudelleen. Ja valjastan älypuhelimen uni-sovelluksen muistuttamaan minua alkavasta rauhoittumisesta klo 19:30. Hahaa, käytän puhelinta sitä itseään vastaan.
Valamossa ollessa ei ollut mitään vaikeuksia olla poissa somesta tai whatsappista. Tiedän nytkin, että maailma ei katoa mihinkään vaikka en ole jatkuvasti tavoitettavissa. Vaikka en heti reagoi viesteihin. Silti mieleni yrittää ohjata minua olemaan läsnä somessa eikä tässä hetkessä tekemässä tärkeitä asioita.
Sisällöntuottaminen someen on minulle mieluista. Voisin hyvin ajatella postaavani ajatuksistani ja tekemisistäni jatkuvalla syötöllä someen. Se veisi kuitenkin huomioni pois läsnäolosta, jos keskittyisin kuvaamaan joka hetkeä. Välillä sitä tulee tehtyä, koska nautin siitä. Dokumentointi on tärkeääkin. Olen huomannut, että sisällön tuottaminen tai oikeastaan sen reagointien seuraaminen on minulle koukuttavinta. Kun olen laittanut jonkun omasta mielestä erityisen postauksen someen, odotan saavani siihen reaktioita ja kommentteja. Olen jo oppinut siihen, että ihmiset reagoivat somessa miten sattuu, enkä pety, jos kommentteja ei tule. Se ohjaa silti minun käyttäytymistäni siihen, että käyn vähän väliä kurkkimassa onko niitä tullut. Koska ei ole niitä ilmoituksia päällä.
Voisin hyvin ulkoistaa somen jollekin toiselle. Tai siis haluan itse tuottaa sisällön, mutta joku muu voisi hoitaa some-tilejäni minun puolestani. Jollain ulkopuolisella ei olisi tunnesidettä minun tekemiini postauksiin eikä hän koukuttuisi samalla tavalla seuraamaan sometilejäni kuten minä. Niin että illalla viimeisenä pitäisi kurkata ja aamulla ensimmäisenä. Joku muu tekisi sen työkseen ja minä voisin keskittyä omaan tekemiseeni.
Someluupissa pyöriminen ei tunnu hyvältä, sillä se aiheuttaa minulle eniten prokrastinaatio-tuskaa. Kun holahdan kaninkoloon, joka ei vie ihmemaahan vaan tärkeiden asioiden tekemättä jättämiseen, olen itseeni hyvin pettynyt. Mielessäni käynnistyy välittömästi Sepon syyttely: olet laiska ja saamaton. Onnekseni olen aika pitkään jo tiedostanut Sepon metkut ja saan pysäytettyä ääniraidan heti, kun se tulee tietoisuuteeni.
Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että poistin Facebook-apin puhelimestani. Toistaiseksi Instagram ja LinkedIn ovat saaneet jäädä. Valamoon saakka puhelimessani oli vielä Whatsappin ilmoitukset päällä. Nyt ne eivät enää ole. Olen huomannut sen olevan erittäin hyödyllistä silloin, kun pyrin keskittymään kirjoittamiseen. Keskittyminen vaan herpaantuu silloinkin, kun näen viestin tulevan vaikka minun ei tarvitsisikaan siihen heti reagoida. Olen poistanut ilmoitukset myös tietokoneelta. Mikään ei saa häiritä minua kirjoittaessani. Kirjoittaminen ei suju silloin, kun annan häiriöille luvan tulla. Luotan siihen, että minulle soitetaan, jos on jotain niin tärkeää asiaa, että se on selvitettävä heti. Harvoin niitä kuitenkaan on.
Oloni on nyt rauhallisempi. Tiedostan sen, että monta takapakkia tulee vielä ja tulee tilanteita, jolloin valitsen joustaa jostakin asiasta. Tasapainon hakeminen ottaa aikansa tässäkin tapauksessa.