Henkinen kasvu on vienyt minua kohti hengellisyyttä

Kirjoitan tätä blogitekstiä Valamossa, Heinävedellä, Juojärven rannalla. Tulin tänne viettämään syyslomaa itseni kanssa. Ensimmäisen kerran olin täällä maaliskuun alussa talvilomalla. En tiedä tuleeko tästä perinne, mutta ainakin keväällä ja nyt on tuntunut hyvältä olla itseni kanssa pyhän äärellä ilman puhelinta ja yhteyksiä ulkomaailmaan. Täällä on erityinen Valamon henki, jonka tuntee alueella liikkuessa. Se vapauttaa ihmisessä jotakin ikiaikaista. Onko se tunne vapaudesta, tunne armosta vai mistä, en osaa määritellä. Ehkä se on jokaisen koettava itse. Mieleeni tuli laulu Onneni on olla Herraa lähellä. Ehkä se on niin.

Hengelliset asiat ovat olleet minulle hankalia ihan viime vuosiin asti. Jumala on ollut minulle hyvin ristiriitainen hahmo. Lapsuudessa sain yhtäällä kuulla sen olevan lapsia rakastava isä, mutta toisaalla minä sain kuulla tulikivenkatkuisesta jumalasta, joka heittää sinut tuliseen pätsiin, jos et tottele. Pelottelu ei toiminut minulle. Luulen, että se vei minut kauemmaksi Jumalasta. Vastustin sitä tietoisesti tai tiedostamattomasti. Suhtauduin epäluuloisesti saarnamiehiin, jotka julistivat herran sanaa enkä vieläkään tunne oloani miellyttäväksi, jos joku tuputtaa minulle omaa uskoaan. Jumalasuhteeni, jos sellaista voisi edes sanoa olleen, oli hyvin etäinen.

Kun aloin tiedostaa mieleni ja löysin henkisen kasvun kirjallisuuden, imin itseeni tietoa siitä, miten löytää rauha. Kirjoissa vilahteli jumaluuteen viittaavia sanoja kuten sielu, maailmankaikkeus tai luoja. Ja kyllä joissain kirjoissa jumalakin vilahti. Opettelin erottamaan sanat uskonnollisesta yhteydestään, sillä mieleni olisi vastustanut sanoja ja oppiminen olisi vaikeutunut. Yritin unohtaa kaiken sen, mitä minulle oli aiemmin hengellisyydestä opetettu. Mitä minuun oli ohjelmoitu. Halusin muodostaa oman käsitykseni siitä, mitä ne sanat minulle tarkoittavat.

Minulle sielu on meissä oleva henkinen sydän, sisäinen viisas ääni. Ääni, joka kehottaa meitä tekemään elämässämme valintoja, jotka johtavat syvään rauhaan. Sielu on meissä majaileva henki. Luoja oli minulle käsitteenä hieman haastavampi, koska se viittasi oppimaani maailmankaikkeuden luojaan ja siten juuri kavahtamaani jumalaan. Monissa teoksissa puhutaan universumin laeista. Toisissa puhutaan henkimaailmasta. Jotkut kokevat, että vierellämme kulkee henkiopas tai voimaeläin tai enkeleitä. Tai että maailmankaikkeudessa on näkymättömiä auttavia käsiä, jotka auttavat meitä, kun vain ensin teoillamme osoitamme mitä haluamme ja missä tarvitsemme apua. Olen tullut siihen tulokseen, että luoja, universumi, maailmankaikkeus, elämä, henget, enkelit -you name it- on lopulta kaikki yksi ja sama Jumala. Rakkaus.

Vielä siis maaliskuussa, ensimmäisen kerran Valamoon tullessani suhtauduin Jumalaan hieman epäluuloisesti. Universumi ja maailmankaikkeus tuntuivat vielä silloin turvallisemmilta käsitteiltä. Pyhyys kuitenkin kutsui minua. Olin opetellut tarkastelemaan metsää ja luontoa pyhänä paikkana ja toisaalta olin opetellut pyhittämään hetkiä itseni ja unelmieni kanssa erilaisin rituaalein. Tulin Valamoon aivan ummikkona ja untuvikkona, en tiennyt ortodoksisuudesta oikeastaan mitään. Katselin jumalanpalveluksessa ihmeissäni muiden tekemiä rituaaleja ja yritin sovittaa niitä maailmankatsomukseeni. Seppo (mieleni, sisäinen kriitikkoni) yritti saada minut pysymään poissa kirkosta, mutta menin sinne yhä uudelleen ja erityisesti juuri siksi. Aloin janota tietoa ortodoksisuudesta. Mitä tällainen rituaalinen uskonnon harjoittaminen on?

Tartuin hotellihuoneessa olleeseen Isä Johanneksen kirjeistä koostettuun kirjaan Valamon vanhuksen kirjeitä. Kirjeet koskettivat minua syvästi. Niissä oli vanhan ja viisaan näkemyksiä siitä, miten ihmisen olisi hyvä elää Jumalan käskyjen mukaan. Kirjassa oli opetuksia kiitollisuudesta, nöyryydestä, hyveistä, kuuliaisuudesta. Muiden ihmisten hyväksymisestä, heikkouksien huomiotta jättämisestä, toisten tuomitsemisesta pidättäytymisestä. Henkisten himojen – kateus, pitkävihaisuus, ylenkatse, kavaluus, tekopyhyys, mielistely, ahneus ja ylpeys – välttämisestä. Nämä asiat soittivat minussa kelloja. Hyveisiin pyrkiminen oli ollut minulla suuntaviittana jo pitkään ja pystyin nyt yhdistämään aiemmin oppimiani henkisen polun ja viisaudessa elämisen asioita hengellisyyteen. Itseasiassa tästä näkökulmasta Jumala vaikutti paljon ystävällisemmältä kuin se joka pelotteli helvetin tulella. Lisäksi rukouksen käsite muutti mielessäni muotoaan. Kirjeissään isä Johannes opasti rippilapsiaan rukoukseen ja hänen neuvonsa osuivat juuri siihen alueeseen, jossa minun kokemukseni meditaatiosta ja mindfulnessista majailivat. Sisäinen (Jumalan) viisaus löytyy keskittyneesti ja tarkkaavaisesti rukoilemalla keskittyen rinnan yläosaan pois päästä pyrkien. Kyllä kyllä, tämähän on ihan meditaation ytimessä!

Olkoonkin niin, että raamattu on jossain määrin Jumalan sanaa, mutta en silti suostu uskomaan, että Jumala rankaisee ihmistä hänen kuoltuaan ja heittää tuliseen pätsiin kaikki, jotka eivät häntä maan päällä seuraa ja tottele. Minä ymmärrän asian niin, että me koemme taivaan ja helvetin jo täällä maan päällä. Eikö piinalliset tilanteet tunnukin aikamoiselta tulipätsiltä? Häpeä möyrii kehossa niin, ettemme tiedä miten päin olisimme. Elämässä kaikki menee päin helvettiä. No todella. Ja sitä tunnetta ihminen yrittää turruttaa. Ei suostu tuntemaan tunteita, jotka ovat meissä. Ne pompsahtavat esiin milloin missäkin väärässä tilanteessa. Epämääräinen ahdistus on vähän väliä läsnä. Yhtä helvettiä, eikö? Tunteiden pois sulkeminen ajaa kaikki tunteet pois elämästä. Kaikki tuntuu olevan yhden tekevää. Sitä kellottaa seuraavaa paukkua, huumeannosta, dopamiinimyrskyä. Mitä kukin piinaavasti kokee tarvitsevansa. Ihminen kulkee laveaa näennäisen helppoa tietä, mutta löytää itsensä paikasta, johon ei olisi missään nimessä halunnut.

Se, jos mikä on kiirastuli, kun puskee itsensä häpeän läpi, tulee näkyväksi omana itsenään ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on. Sen jälkeen elämä ei välttämättä ole yhtä autuutta, mutta elämästä alkaa löytää uusia värejä, kun harmaa ahdistus ei sumenna näkökenttää. Sitä suhtautuu kokemuksiinsa eri tavalla. Löytää merkityksellisyyttä. Ei pelkää elämää. Hyväksyy kuoleman osana ihmisen eloa ja pyrkii viivyttämään viimeistä henkäystään. Kun elää isolla e:llä eikä pakene elämäänsä tiedostamattomien pelkojen taakse, saa nimensä elävien kirjaan. Sinä ELÄT! Maailma tarjoaa parastaan juuri sellaisena kuin se on, tunnet kestävää iloa ja voit ajatella olevasi taivaassa yhä useammin. Et ole ahdistunut vaan luotat siihen että elämä kantaa. Mielenkääntötemppu ehkä, mutta toimii minulle. Ei ole kuitenkaan helppoa elää hyveiden mukaan. Pyrkiä pois henkisistä himoista. Nöyrtyä. Se onkin minulle se kaita tie, joka vie taivaaseen (maan päällä).

Jumalasuhteeseeni on viime aikoina vaikuttanut myös Julia Cameronin kirja Tie luovuuteen, joka esittelee Jumalan kirjaimellisesti luojana. Taiteilijana. Jumala on itse luovuus ja koska hän on luonut meidät kuvakseen, myös meissä on luovuus. Meidän velvollisuutemme on käyttää luovuuttamme. Se on meillä kaikilla, mutta piilossa. Kaivautuneena rajoittavien uskomusten taakse. Jälleen vastaan tulee ohjelmointi, jota mieleemme on muiden toimesta syötetty. On siis löydettävä itsestä lapsi, joka jokainen on joskus ollut, sillä hän on meissä taiteilija. Julia opettaa polun kohti luovuutta ja samalla se on polku kohti henkisyyttä (hengellisyyttä). Luovuus meissä on lopulta Jumalan kätten töitä. Olemme vain väline, jonka avulla Luoja meissä työskentelee. Taiteilijuus ja kirjailijuus kutsuu minua vahvasti. Suostun siis Jumalan välineeksi ja toteutan hänen tahtoaan. Ja hänen tahtonsa löydän, kun seuraan sisäistä viisauttani. Minun unelmani tulevat Jumalalta ja sen vuoksi hän auttaa minua toteuttamaan niitä. (Prosessi itse asiassa toimii, vaikka et uskoisikaan Jumalaan.) 

Olen pyrkinyt katsomaan maailmaa avoimin silmin. Löytää itse vastaukset asioihin, jotka mieltäni askarruttavat. En suostu enää ottamaan mitään valmiiksi pureskeltua maailmankuvaa vastaan. Haluan muodostaa sen itse. Tietenkin saan vaikutteita kirjoista, muiden ihmisten näkemyksistä, mutta valitsen itse sen mikä minulle kolahtaa ja mikä minun sydämessäni tuntuu oikealta. Koska hengellisyys aiheutti minussa näppylöitä, aloin tutkia asioita henkisyyden kautta. Henkisyys tuntui vähemmän luotaantyöntävältä. Oman mielen kanssa työskentely tuntui hyvin kiehtovalta ja on sitä edelleen.

Mielen kanssa ystäväksi opetteleminen on pitkä tie. Sitä huomaa menevänsä välillä takapakkia. On inhimillistä erehtyä ja tehdä virheitä. Tärkeintä on kuitenkin sinnikkyys, että palaa takaisin tietoisuuden ja läsnäolon harjoituksiin, kun huomaa olevansa ahdistunut. Kun luin isä Johanneksen kirjoituksia, oivalsin että henkisyys ja hengellisyys ovatkin itseasiassa sama asia. Henkisyys ja hengellisyys löysivät toisensa minun mielessäni, niillä ei ole enää mitään eroa. Kun kuljen henkistä polkuani, kuljen Jumalan tahdon mukaista tietä. Tunnen rauhaa, luottamusta ja syvää iloa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan isä Johanneksen kirjeisiin. Hänen lämminhenkinen tapansa suhtautua rippilapsiinsa lämmittää mieltä ja tuo samalla armollisuutta omiakin rimpuiluja kohtaan. Hän on myös huumorimiehiä, josta haluan vielä tähän loppuun laittaa esimerkin. ”Älkää luottako itseenne ennen kuin olette haudassa.” Kyllä! Juuri näin. Mieli yrittää viedä meitä kuin litran mittaa ja pitää meidät pois henkiseltä polulta. Kyseenalaistan siis edelleen kaiken, mitä mieleni yrittää minulle supattaa. Ja erityisesti kaiken sen, mikä aiheuttaa minussa epämiellyttäviä tunteita, sillä todenäköisesti siellä jotain, mitä kohti minun on mentävä.

(Visited 199 times, 1 visits today)

1 Comment

  1. Pingback:Älypuhelin on liimautunut käteeni – Pelkotanssi

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *